Aina ei mene niinkuin elokuvissa

Suuret suunnitelmani kariutuivat yllättäen. Mutta en anna sen masentaa, vaan tähtään uusia haasteita kohti! Tuntuu silti hieman uutisen johdosta että ovet aukeavat tällä hetkellä joka suuntaan, niin etelässä kuin pohjoisessa. Varaa valita vai valinnan vaikeus? Olen myös tällä hetkellä armottomassa kesäflunssassa.

Otsikkoon palatakseni, ajattelin kirjoittaa muutaman sanan ratsastuksesta ja siinä etenemisestä. Tunnen paljon loistavia nuoria ratsastajanalkuja, sekä vanhemmallakin iällä aloittaneita lupaavia ratsastajia. Usein kuulen, lähinnä ehkä nuorten suusta, huolestunutta pohdintaa omasta etenemisestä. Hyvällä ratsastajalla on tavoitteet. Ne eivät ole välttämättä aina kilpakenttien palkintojenjaossa, vaan joskus pelkästään hevosmiestaitojen kehittämisessä tai oman hevosen hankinnassa. Etenkin nuorilla on usein kova halu kilpailla, mutta mahdollisuudet siihen ovat rajalliset: kilpaileminen vaatii paljon rahaa, oman tai muuten paljon omassa käytössä olevan hyvän ratsun, valmentajan ja tukijoukot. Lisäksi noihin edellämainittuihin vielä paljon aikaa.

Itse nuorena harmittelin kun ei ollut mahdollisuutta kilpailla. No, hädin tuskin töillä sain maksettua viikon toisen ratsastustuntini. Opettajat saattoivat kehua ja itsekin huomasi, miten edistyi. Tokihan siinä tilanteessa olisi tehnyt mieli kokeilla, pärjääkö kilpailuissa. Joihinkin pieniin kisoihin pääsi aina osallistumaan, mutta siihenpä se hyvin pitkälti jäi. Lopulta harmistui tunneilla pyörimiseenkin kun tuntui ettei tavan tuntipullasta enää irronnut mitään uutta. Toki silloin tuntihevosten taso oli toista kuin nykyään, kun hankitaan tuntikäyttöönkin vaativaa meneviä ratsuja... Ratsastelin silloin nuoria ja uudelleen koulutettavia hevosia, kuntoutin yhtä ponivanhusta ja haaveilin maineesta ja mammonasta.

Opettaminen oli innostavaa ja motivoi kehittymään silloin, ja vieläkin. Lopulta kun kasvoin täysi-ikäiseksi, pystyin vaikuttamaan itse harrastuseeni. Rahat, olivat ( ja ovat nytkin :-D ) harmittavan rajalliset, mutta täysin minun käytettävissäni. Tehty työ näkyi suoraan palkkapussissa. Työtä tekemällä olen mahdollistanut itselleni omia hevosia. Työtä tekemällä mahdollistui pieni kilpaileminenkin. Olen varmaan elävä esimerkki siitä, että pohjaltakin voi ponnistaa. Minun tapauksessa ei nyt ainakaan toistaiseksi huipulle, mutta sille portaalle, missä itse on tyytyväinen. Saan katsoa kuinka oppilaani pärjäävät kilpailuissa ja jännittää heidän puolestaan. Saan tehdä työtä, josta nautin ja joka mahdollistaa harrastukseni.

Kliseitä kliseiden perään, mutta jokainen satulassa vietetty tunti on tärkeä. Hyvä opettaja on korvaamaton. Jokainen ratsu opettaa. Myös niillä haasteellisemmilla ja vähän projektiluontoisillakin voi oppia eteenpäin. Kaikki on omasta asenteesta kiinni. Kilpailuihin ehtii aikuisenakin, iäkkäämpänäkin. Suurin voitto voi elämässä olla nuoren hevosen kouluttaminen, varsan kasvattaminen, hevosystävän elinkaaren seuraaminen...

Nyt jatkan flunssan voittamista!

Kova kovaa vastaan vai hiljaa hyvä tulee?

Toisinaan tuntuu että muilla on suurempi kiire nähdä Mara kilparadoilla nopeasti, kuin minulla. Haluan rennon, tyytyväisen hevosen, joka ei luimista korviaan satuloitaessa tai selkään noustessa. Nyt kun olen palautellut alkutaipaleen asioita ponin mieleen on taas tullut keskustelua siitä, miksi en vain mene kyytiin ja ratsasta. Siihen on mielestäni muutama varsin pätevä syy.

1. Satulointi väärältä puolelta, irti ollessa tai uudessa paikassa saa Maran jännittymään, jopa poistumaan paikalta. Haluan että satulan voi heittää huoletta kyytiin vaikka ympärillä olisi minkälainen show ja hevonen pysyisi silti rentona, ilman pakoyrityksiä.

2. Liikkuva ihminen on edelleen joinakin päivinä maailman kauhein asia. Ihmisen pitää voida heittää karsinassa vaikka voltteja, ilman että hevonen päättää jälleen kerran poistua tilanteesta.

3. Turvallinen ympäristö, joka on siis hevosen mielestä luotettava ja häiriötön, on edellytys sille että se keskittyy ihmisen puuhiin. Etenkin alussa tämä on tärkeää, koska hevosen tulee oppimistilanteessa olla rento ja rauhallinen. Jännittynyt hevonen oppii vain jännittämään lisää, jos uusia asioita alkaa väkisin opettamaan.

Eilen oltiin iltamyöhällä Maran kanssa pesarilla. Pesin lämpimällä vedellä koko ponin. Maraa hieman jännitti, mutta kun edettiin pikku hiljaa jaloista kohti selkää ja kaulaa, se huomasi ettei tähän kuolekaan. Pakoyritykset: nolla. Lopulta karsinaan piehtaroimaan, ettei kukaan huomaa puhdasta karvapeitettä :-)

Mutta eipä tälle iltaa muuta! Minä väitän, että hiljaa hyvä tulee. Monessakin asiassa :-)

Ps. Mara osaa jo kuitenkin ohjasotteet ja liikkeellelähdön. Tästä on hyvä jatkaa :-)

Hevosenhoitaja - häviävä luonnonvara

Hevostalli.net taas innoitti minut turinoimaan yön pimeinä tunteina... Luin topicia jossa joku avautui kun ei markkinoilta löydy hoitajaa, joka ei vinkuisi ratsastusta palkaksi. Kävin sitten itsekin vilkaisemassa markkinat-osiota ja totesin saman. Ilmoitusten rakenne noudatti seuraavanlaista kaavaa: ensin esiteltiin että hoitohevosta on vailla tietynikäinen ihminen, heti perään ihmisen ratsastustaso yläkanttiin liioiteltuna, toive hevosen koulutustasosta ja loppuun maininta että voi siivota karsinan jos tarve vaatii.

Yllätyin topiciin tulleista vastauksista. Suurin osa oli sitä mieltä, että tottahan hoitajan tulee saada ratsastaa palkaksi. Muutenhan koko homma olisi orjatyötä. Eihän kukaan myy ammattitaitoaan ilmaiseksi. Siis mitäh? Kyse on alle 18-vuotiasta nuorista ja aikuisista amatööreistä. Eli sellaisista, joiden kohdalla ei voi puhua vielä AMMATTITAIDOSTA, vaan harrastelusta. Ja koska hoitajaksi ryhtyminen on täysin vapaaehtoista, on kyse harrastustoiminnasta.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Harrastus
"Harrastamisen motiivina on nautinto ja kiinnostus aiheeseen, ei rahallinen palkkio."

Hevosen omistaja maksaa hevosen hankintahinnan, tarvikekulut, elatuskulut, eläinlääkärikulut, valmennus- ja koulutuskulut sekä kulut, joita ei villeimmissä unissaankaan osaa kuvitella. Siihen vastineeksi omistaja SAA harjata hevostaan vaikka maailman ääriin, ratsastaa niin paljon kuin sielu sietää, lapata paskaa jos mieli tekee. Hevosen omistajallekaan ratsastaminen, harjaaminen, lannanluominen ja hevosen silittäminen ei ole ilmaista hupia. Miksi sen pitäisi olla ilmaista - EI, vaan PALKALLISTA - hupia jollekin muulle? Miksi hevosen omistajan pitäisi omilla rahoillaan mahdollistaa muiden harrastelu? No, mikään pakkohan sitä humman selkään kinuavaa hoitajalikkaahan ei ole ottaa hevosen ympärille hääräämään, onneksi.

Kuvitellaan tilanne, että maksaisin palkkaa (rahaa tai rahanarvoisia etuja, kuten ratsastusta) jollekin, joka hoitaisi hevostani. Mitä olettaisin hänen tekevän sen eteen? Varmaankin saman, mitä itse teen joka päivä hevoseni eteen. Siivoan karsinan, pesen ruoka- ja juomakupit, lakaisen käytävän, puhdistan likaantuneet varusteet, laitan ruuat valmiiksi, haen hevosen sisälle ja tarvittaessa loimitan, harjaan, selvitän jouhet, puhdistan kaviot, tarkistan terveydentilan. Nämä ovat jokapäiväisiä askareita. Nämä ovat tärkeitä askareita. Tämän lisäksi voi tulla yhtä sun toista hevosesta riippuen: tarhasuojat, suojien pesu, varusteiden kokonaisvaltainen putsaus, useita ruokintakertoja, jalkojen kylmäys, hikien pesu, tarhan siivoaminen, haavojen hoito jne. Veikkaan että ratsastamaan tulleella hoitajatytöllä loppuu kiinnostus jo hyvin pitkälti ensimmäiseen listaan. Ja osaaminen toiseen.

Jokaisen hevosen kohdalla, oli se sitten edullinen tai arvokas, on tärkeää että sitä käsitellään johdonmukaisesti. Tai edes sinne päin. Lainassa ei mikään parane ja hyvä jos säilyy edes ennallaan. Hoitajamarkkinoilla ei ole ammattilaisia, oikealle ammattilaiselle riittää töitäkin. He eivät ruikuta ilmaisen ratsastuksen perään markkinoilla.

Hoitajan palkka on mielestäni se mittaamattoman arvokas opetus, mitä hevosen omistajalta ja hevoselta saa. Sitä ei opi kirjoista lukemalla. Sitä ei opi ratsastuskoululla kerran viikossa käydessä, kun viskaa hevoselle varusteet päälle. On ylipäätään kumma, ettei hevosen hoitaminen maksa hoitajalle mitään. Se maksaa hevosen omistajalle joka tapauksessa. Ja kaikki se tieto ja oppi mitä omistaja jakaa - miksei siitä makseta omistajalle?

Minulle on nykyisin osunut hyviä hoitajia kohdalle. Voisin vallan mainiosti antaa heidän toisinaan ratsastaa. Mutta koska kyseessä on koulutusvaiheessa oleva nuori, ei sellainen ole vielä ajankohtaista. Mutta nyt nukkumaan kaiken tämän pohdinnan päätteeksi. :-)

Muodossa vai avuilla?

Kiinnitätkö sinä enemmän huomiota hevosesi muotoon vai muuten sen tapaan liikkua?

Olinpa tuossa yksi päivä oppilaitteni kanssa maastolenkillä. Allani oli valtamerilaivan kokoinen puoliveriruuna, jonka maastokäyttäytyminen oli ykkösluokkaa. Hevonen lönkötteli kaula pitkänä laiskasti kuin unessa. Pidin pienen tuntuman suuhun, mutta annoin hevosen mennä siinä muodossa mihin se itse asettui: turpa mahdollisimman kaukana edessä, kaula melkein väärinpäin. Istuin mahdollisimman vähän vaikuttaen ja käytin pohkeita vain pari kertaa koko lenkin aikana. Annoin hevosen kulkea itse. Takanani oleva, minua iäkkäämpi ratsastaja otti yllättäen puheeksi kuinka allani oleva hevonen osaa "liikkua nätistikin". En epäillyt hänen sanojaan hetkeäkään. Jatkoin silti lönköttelyä puupökkelöllä.
Pari päivää myöhemmin näin saman humman eri ratsastajan alla tunnilla. Kovan käsityön jälkeen hevonen kyllä niksautti hieman turpaansa ryntäitä kohden, juoksi kiireisesti ja taipui ympyröille - ainakin kaulastaan.

Toinen tapaus on ponitamma, joka hurmaa kyllä luonteellaan muttei juuri muilla ominaisuuksillaan. Poni on tunnettu pienimpien ratsastajien keskuudessa siitä, ettei se liiku ja isompien keskuudessa siitä että kun se liikkuu, niin täysiä pukitellen. Niin kutsutusti "oikeinpäin" en ole nähnyt tämän ponin menevän kellään vaikka yrityksiä on ollut monenlaisia. Tälläkin olen mennyt vain maastossa, missä kyseinen tamma kuuleman mukaan tekee sitä sun tätä. En ole päässyt todistamaan mitään uhatuista tempuista, vaan olen todennut ponin olevan varsin mukava ja ehdottoman maastovarma - joskin ihan tavallinen lajityypillisesti käyttäytyvä hevoseläin.

Näiden molempien ratsujen, etenkin ponitamman, kohdalla kuulee usein ratsastajilta turhautuneen lausahduksen siitä kuinka ei kulje mitenkään päin. Etenkin puoliveriruunan kohdalla uskon että se tekisi mitä vain oikein pyydettynä. Ponitamman rakenne ei ole ihan ratsuhevosen ihanteiden mukainen, mutten usko sen olevan este "oikeinpäin" kulkemiselle.

Minun näkemykseni mukaan hevosen peräänanto on tulos siitä, kun palikat on kohdallaan. Kun ratsastaja pystyy istumaan häiritsemättä hevosta, käyttämään apuja oikein ja tehokkaasti JA kun hevonen vastaa apuihin rennosti ja tehokkaasti. Ohjastuntuma, avut läpi, eteenpäinpyrkimys. Olen toisinaan saanut kommenttia oppilailta siitä, etten opeta muotoon ratsastusta. Tottahan minä yritän, mutta pitkän kaavan kautta. Ei se ole temppu joka tapahtuu oikealla apuyhdistelmällä. Klik, klik, enter ja siinä se on? En myöskään ratsasta hevosia "oikeinpäin" vaan pyrin ratsastamaan peruspalikat kohdalleen. En pakkomielteisesti pyri siihen että jokainen ratsu allani kulkee kaula rullalla olipa perusratsastus millä mallilla tahansa.

Toisinaan näkee ikävän näköistä menoa ku takajalat tallissa laahustavaa hummaa veivataan edestä rullalle. Tai samaa tehdään alta juoksevalle ratsulle. Apuja vastustelevaa hevosta ratsastetaan aina vain kovemmilla avuilla. Pukittelusta seuraa vain sata raipaniskua lisää. Ratsastetaan hevonen tuntumalta pois levottomalla kädellä, sen sijaan että haettaisiin tasaista tuntumaa. Mikään ei riitä, vaan turvan tulee olla ryntäissä kiinni. Ympyrä toisensa perään jatketaan samaa. Väistöt ja temput voi samantien unohtaa, sillä hevonenhan saattaa hetkeksi pompata kuolaimen alta pois. Samaan aikaan kun hevonen kulkee "nätisti" virkkuukoukkuna menemään, laukannostot tapahtuu ajaen, siirtymisiin menee puoli pitkää sivua, kulmat ja päädyt oikaistaan kaukaa kiertäen, volteilla liirataan viitisen metriä ulospäin ja suorana hevonen ei mene metriäkään.

Ja jos hevonen ei kulje ahkerallakaan "irroittelulla" oikeinpäin, haetaan tallista gramaanit. Pitkä eteen-alas muoto on ennenkuulumaton asia. Kädet makaavat reiden päällä, matkitaan sivuohjia. Oli kuolain mikä hyvänsä, aina pitää "irroitella", kunnes edessä on tyhjää. Ja senkin jälkeen hyvä jatkaa "irroittelua" ettei vaan pääse hevonen tuntumalle. Ranteet koukkuun niin saa kovemman otteen. Samalla hölskytään kuin perunasäkki kyydissä. Katse tiukasti kiinni hevosen niskassa. Pääasia että hevosen kaula on pyöreä?

Hevostalli.net on täynnä topiceja joissa kysellään miten saan hevosen muotoon / peräänantoon, miten se OPETETAAN hevoselle, jne. Ja vastauksia tulee pilvin pimein. Perusratsastus on unohdettu kankkulan kaivoon, tunnilla pitää näyttää hyvältä - jos ei kuski, niin edes se hevonen. Tuntuu olevan aivan se ja sama onko hevosella kaasu, jarru ja ratti ohjaustehosteella, kunhan on pyöreä kaula. Ja jos hevonen ei pysähdy ravista, on helppo huudahtaa että ei onnistu ja jatkaa menemään ravaten ja vähän irroitella suusta samalla.

Ugh, olen taas avautunut. Iloisia ratsastushetkiä ja käykää toisinaan maastossakin :-)

Perusasioiden kautta vaativiin "temppuihin"

Noniin, vihdoin kirjoitan lupaamani vuodatuksen! Olen pitänyt paljon tunteja viime aikoina ja nähnyt paljon itselleni uusia ratsastajia ja hevosia. Tietyt lainalaisuudet kuitenkin pätevät, oli alla sitten millainen "muuli" tahansa :)

Sain innostuksen aiheeseen eiliseltä ratsastustunnilta, jolla olin. Opettajana oli aivan loistava Mintti, joka jostain syystä otti aiheeksi sen mitä itse olen oppilaitteni kanssa viimeiset 2 viikkoa yrittänyt käsitellä: apujen käyttö. Harjoiteltiin voimistuvien apujen käyttöä ja merkitystä. Aihe on minulle moneltakin osin hyvin tuttu ja yksi hevosen koulutuksen peruspilareita. Kehuakseni Minttiä, hänellä on uskomaton sanavarasto, jolla tehdä asiat selkokieliseksi ratsastajalle. Siinä on jotain mihin itsellänikin pitäisi pyrkiä, kun usein erehdyn selittämään asiat liian monimutkaisesti "maallikolle".

Mistä siis on kyse? Mintti alusti harjoituksen muistuttamalla meitä ratsastajia siitä, että jokainen hevosen selkään istuva on tahtomattaankin myös hevosen kouluttaja. Hevonen oppii jatkuvasti, eikä vain silloin kun siellä on ammattilainen selässä. Hevonen oppii niin hyviä, kuin "huonojakin" tapoja. Huono siksi lainausmerkeissä, koska hevonen ei miellä eri käyttäytymismalleja hyviksi tai huonoiksi. Hevonen miettii käyttäytymisensä sen mukaan, mikä on sille itselleen kannattavaa. Tätä sivusin palkitsemista käsittelevässä tekstissäni.

Tuntihevoselle on tyypillistä olla hidas pohkeelle. Tämä johtuu siitä, kun jokainen ratsastaja ei ratsasta aina johdonmukaisesti. Kun ratsastaja ei osaa ajoittaa palkintoa (pohkeiden käytössä myötäämistä) oikein, hevonen ei tiedä mitkä pohjeavuista ovat oikeita mitkä turhia. Toisinsanoen hevonen turtuu. Jos palkinto - myötääminen - ei seuraa välittömästi oikeasta reaktiosta, hevonen lakkaa yrittämästä, eikä tiedä mikä on kannattavaa, mikä ei. Selvennän tätä esimerkillä: ratsastaja heiluttelee pohkeitaan ja hevonen ottaa askeleen eteenpäin, ratsastaja jatkaa pohkeiden heiluttelua vielä senkin jälkeen hetken. Kyse on sekunneista kun hevosen oppimisesta on kyse. SYY ja SEURAUS. Jos eteenpäin lähteminen aiheuttaa lisää pohkeiden heiluttelua, ei eteenpäin lähteminen ollutkaan kannattavaa.

Turtumiseen ja sen ehkäisyyn avuksi otetaan johdonmukaiset, "voimistuvat avut". Mintti selitti tämän hyvin selkokielellä: ensimmäisenä on kuiskaus, sitten on sanominen, sen jälkeen huudahdus ja viimeisenä karjaiseminen. Eteenpäin vieviin apuihin tämän voisi esimerkiksi liittää näin: pohkeella hipaisu, pohkeella puristaminen, raipalla napautus ja lopulta näpäkkä raipan käyttö pohkeen taakse. Voimistuvat avut toimivat sekunneissa: jokaiseen apuun on varattu 2 sekuntia aikaa toimimiseen, jos mitään ei tapahdu apu voimistuu. Ja lopulta kun apu menee perille, lakataan vaikuttamasta (=palkinto). Eli jos aloitan kevyesti hipaisemalla ja joudun jo puristamaan, mutta hevonen liikahtaakin eteenpäin, lakkaan puristamasta ENKÄ jatka enää voimakkaampiin apuihin.

Tähän asiaan olen etenkin junnujen kanssa yrittänyt kiinnittää huomiota. Turhat avut pois ja hyödylliset avut käyttöön. Pohkeilla läpsyttely, potkiminen tai raipalla läpsiminen eivät kuulu ratsastukseen. Toki alkuvaiheessa on luonnollista että virhearvioita tulee, mutta ratsastajan ja opettajan pitäisi pyrkiä puuttumaan näihin. Muistan omilta ratsastuskouluajoilta varsin hyvin kun opettaja pyysi potkaisemaan hevosta ja sen jälkeen läiskimään raipalla ja seurauksena oli pukitteleva ja lopulta naama nyrpeänä lönköttelevä hevonen.

Tällaiset perusasiat ovat ratsastuksessa äärimmäisen tärkeitä tietää ja osata. Ikävä kyllä joiltain todella pitkäänkin harrastaneilta ihmisiltä puuttuu tietämys aivan perusasioista. Ilman näiden perusasioiden opettelua on mielestäni aivan turhaa lähteä tekemään vaativia tehtäviä. Eri liikkeet kun eivät ole temppuja jotka menevät tietyllä näppäinkomennolla, vaan ne ovat liikkeitä, jotka saadaan aikaan hyvällä perusratsastuksella. Kun perusasiat ovat kunnossa ja logiikka pelaa, voi peruspalikoista lähteä rakentamaan vaikka millaisia rakennelmia! Ratsastuksessa tulisi pyrkiä mielellään liikkuvaan ja rentoon hevoseen, ilman että asiasta täytyy tapella. Se ei silti tarkoita etteikö oltaisi joka kerta määrätietoisia: jokainen aloitettu asia viedään loppuun asti. Mutta onko järkeä aloittaa vaikkapa ratsastamaan sulkutaivutusta ravissa, jos pelkkä ravin kokoaminenkin tuottaa ongelmia?

Maraboun koulutus etenee taas hyvää vauhtia, vaikkakin maasta käsin. Ohjasotteet ovat tulleet tutummaksi, ja maasta käsin kääntyminen, pysähtyminen, liikkeelle lähteminen, peruuttaminen ja etu- ja takaosan väistäminen onnistuvat. Mukavia treenihetkiä muillekin!

I don't wanna be that city boy, running timeless streets again

Mara hurjassa "oritarhassa"

Nyt sain vihdoin omatkin kalusteeni Ouluun. Olen pitänyt nyt äimärautiolla jokusen tunnin ja kivaa on ollut. Ihmiset ovat yllättävän ystävällisiä verrattuna siihen mitä on ollut joskus 10 vuotta takaperin. Toki suureen joukkoon mahtuu laidasta laitaan tyyppejä.

Maneesilla ollaan nyt käyty kerran pyörähtämässä myöhään illalla. Mara sai juosta irrallaan ja ai että esitti komeat liikkeet :) Kirjoitan tässä lähipäivinä taas saarnaa mieltäni painavista asioista ratsastuksen saralla. Mutta nyt hoitamaan heppaa!

Ratsastuscentrumin yksityispuoli ja kisuli

Ouluuntuminen

Näin pääsi käymään, että minä taas Ouluunnuin. Ja vaikka aprillipäivänä kirjoittelenkin aiheesta, niin en pilaile. Ihan tosissaan osoite muuttui tänään ja torstaina saavuin itse paikalle. Mara on nyt Äimäraution tallissa ja voi hienosti. Tästä ne uudet tuulet taas alkaa puhaltelemmaan!

Onko järkee vai ei?

Toisinaan tulee mietittyä otsikon lausetta ja lähes aina vastaan siihen EI.

Satunnaisia mietteitä ammatinvaihdosta

Kävin pitkästä aikaa raveissa Oulun Äimärautiolla. Seurana oli entinen hevosenhoitajani ja oppilaani Annamari. Nimen kirjoitusasusta ei ole tietoa, joten anteeksi jos se on väärin! :)

Siellä näkyi upeita juoksijoita... Voi, miten hyvin treenattu hevonen onkaan ilo silmälle! Ja kuinka kovaa ne juokseekin! Mahtavaa, mahtavaa! Olin ihan into piukeana kun hevoset juoksivat maaliin. Enkä edes pelannut, silti riemuitsin kun joku voitti.

Nyt kuitenkin avautumista ammatinvaihdosta, siis hevosen sellaisesta :)

Hevosen kannalta ja ihmisenkin kannalta järkevää on hyödyntää terve hevonen pitämällä se käytössä. Hevonen on turhan kallis lemmikki, etenkin kaupungissa asuvalle, joten hyötykäytössä hevonen on parhaimmillaan. Vaikkei se tienaisi rahaa, on sen antama ilo kuitenkin rahaakin arvokkaampaa. Tallissa/tarhassa seisova pullamössöhevonen kärsii olostaan. Kyllä, kehtaan väittää niin. Hevonen on urheilija. Maalla, missä on tarpeeksi tilaa hevosen pitämiseen laumassa, ymmärrän pullahevoset jotenkuten. Kaupungissa, missä lajityypilliseen käyttäytymiseen ei ole tilaa eikä mahdollisuuksia ja hevosen pitäminen on kallista, en näe mitään järkeä pitää hevosta käyttämättömänä. Hevosen tulee päästä liikkumaan. Jos ei ihmisen kanssa, niin sitten lajitovereidensa.

Ravihevoset ovat jalostettu juoksemaan. Tämän lauseen löytää usein ex-ravureita koskevista tappeluista foorumeilla ja kuulee ihmisten suusta. Kaikista ravihevosista ei kuitenkaan jalostuksesta huolimatta ole juoksijoiksi. Joko ovat auttamattomasti liian hitaita, laukkaherkkiä tai muuten sopimattomia radoille. Tällaisen epävarman tai toivottoman tapauksen sattuessa kohdalle kannattaa hyvin nopeasti miettiä, tahtooko nähdä aikaa ja vaivaa siihen, ettei välttämättä koskaan saa kyseisestä hevosesta kunnon juoksijaa. Tällaisella hevosella saattaa olla käyttöä muissa lajeissa ja mitä nuorempana alanvaihdon tekee, sen parempi.

Toinen tapaus on sitten juoksijat, jotka eivät kestä enää sitä käyttöä missä ovat. On mielestäni erittäin kyseenalaista mieltää ratsastus kevyemmäksi työksi kuin raviurheilu - etenkin kun kyse yleensä on jalkavaivoista. Vaikka rasitus on ratsastaessa erilaista kuin juostessa, tulee etenkin jaloille molemmissa tapauksissa yhtä lailla vammoja. No, hyvä myyjä mainitsee mahdollisista ongelmista jo myydessä ja myy hevosta vain kevyeeseen käyttöön, jossa mahdolliset vaivat otetaan huomioon. Onkin sitten eri asia YMMÄRTÄÄKÖ ostaja tämän ja TOIMIIKO hän sen mukaisesti. Jokainen meistä on varmasti kuullut tarinoita, joissa hevonen on myyty eläkepäiville tai kevyeeseen maastoiluun ja sitten parin vuoden päästä nähty kilpakentillä, terveenä tai "terveenä".

Ammatinvaihto on mielestäni hyvä asia silloin kun hevonen ei sovellu siihen käyttöön mihin se on alunpitäen hankittu. Tuntiratsu, jolla on kapasiteettia mutta ei kestä vaihtuvia ratsastajia, sopii paremmin kilpakentille kuin rinkiä kiertämään. Kilparatsu, jolla on kultainen luonne, mutta kapasiteetti ei riitä niin pitkälle kuin pitäisi, sopisi vallan hyvin ratsastuskouluun opetusmestariksi. Ravihevonen, joka ei juokse tarpeeksi hyvin, voi olla oikea löytö jollekin ratsuihmiselle, joka haluaa kouluttaa itselleen harrasteratsun tai varman maastohevosen.

Suomenhevoset ovat monikäyttöisinä usein soveliaita raviuran jälkeen myös ratsun hommiin, poikkeuksia lukuunottamatta ja lämminverisisitä ravihevosistakin löytyy toisinaan helmiä. Ammattia vaihtavaan hevoseen tulisi osata kuitenkin suhtautua sillä asenteella, että katsotaan mihin sen rahkeet riittää. Entisiä juoksijoita saa usein naurettavan halvalla, ehjiä ja rikkinäisiä. Ratsun uralle kannattaa valita ehdottomasti mahdollisimman terve hevonen. Parantumattomasti sairaat ja kipeät hevoset kuuluvat vihreämmille niityille. Kun hankkii hevosta, tulee tarkoin harkita mitä haluaa. On väärin sekä itseään että hevosta kohtaan hankkia sellainen hevonen, joka ei sovellu käyttötarkoituksiinsa.

Harjoitus- ja seuratason kilpailuissa näkee usein raviuran tehneitä ratsuja. Jotkut kilpailevat aluetasollakin ja jotkut jopa menestyvät jonkin verran. Jokunen ripaus juoksijoita on yltänyt pidemmällekin ja aivan aiheesta. Suomenhevosilla on tässä suhteessa selkeästi parempi asema kuin lämminverisillä. Toisinaan näissä tapauksissa on käynyt hyvä tuuri tai ollut silmää hevosen valinnassa: on löytynyt helmi. Mutta useimmiten kyseessä on toivoton yritys tehdä kilparatsua siihen kykenemättömästä eläimestä.

Tiedän ihmisiä, jotka omistavat useamman entisen juoksijan tai ravisukuisen hevosen. Se on ikäänkuin oma harrastusmuoto, että kouluttaa ammattiaan vaihtavista hevosista kelpo ratsuja ja sitten myy ne sellaisille, ketkä tarvitsevat. Valitettavan usein näissä kaupoissa ei kuitenkaan kohtaa hevosen ostajan tarpeet ja hevosen kyky täyttää näitä tarpeita. Kerron nyt kauhuskenaarion, mikä on usein nähty ja tullaan näkemään:

15-vuotias tyttö on harrastanut ratsastusta 6 vuotta ratsastuskoulussa. Tunneilla on käyty säännöllisesti pari kertaa viikossa ja pieniä kisoja menty koulun hevosilla. Tyttö vinkuu hevosta vanhemmiltaan ja ehkä itsekin katselee myyntipalstoja sillä silmällä. Tytön vanhemmat lupautuvat ostamaan hevosen, mutta sillä ehdolla että se on edullinen. Perhe on keskituloinen ja tallivuokrat eivät tunnu vanhempia haittaavan, mutta ostohinnasta lähdetään tinkimään. Tytöllä on pakkomielteinen tarve saada hevonen, olkoon sitten vaikka halpa. Hän löytää ilmoituksen entisestä ravurista, joka on ratsukoulutettu ja edullinen. Hevonen ostetaan tytölle jotenkuten onnistuneen koeratsastuksen jälkeen. Hevosen kerrotaan hypänneen muutamia metrin esteitä ja menevän vähän koulukiemuroitakin. Hevosella on vanha jännevamma, joka "ei haittaa käyttöä".

 Mitäs luulette, että tuollaisessa tapauksessa käy? Kun tyttö huomaa että hevonen loikkaa vaikka talon yli, hän ajattelee sen olevan estehevonen. Tai jos se liikkuu jonkin asteisessa muodossa, hän alkaa haaveilla kouluratsastajan urasta. Mutta vähäinen kokemus ja tietämys saattaa kostautua, kun hevosella ei ehkä liikkeet riitäkään kouluradoille tai esteillä vain hypyt sujuvat jollain tapaa mutta kaikki muu on hengenvaarallista. Entäs vanha jännevamma? Osaako tyttö ottaa huomioon tämän ja liikuttaa hevosta sen vaatimalla tavalla? Jos jänne alkaa oireilla uudestaan, huomaako hän että hevonen on kipeä? Pahimmassa tapauksessa hevonen asuu tytön vanhempien tilalla maalla, jossa ei ole ammattilaista auttamassa. Tyttö hyppää pellolla metrin risuesteitä kipeällä hevosella. No, huokaistaan helpotuksesta, että tämä tapaus oli vain esimerkki.

 Esimerkkiä vastaavia tapauksia kuitenkin on ja niitä on myös aikuisten ihmisten "leluina". Unohdetaan että juoksemiseen jalostetulla hevosella on ominaisuutensa ja puutteensa, vaikka toki myös hyvätkin puolensa. Yritetään leipoa entisestä ravurista jotain sellaista, mitä siitä ei voi tulla. En tässä nyt tarkoita etteikö niillä saisi kilpailla ratsastuksessakin. Olenhan itsekin käynyt seura- ja harkkakisoja ravurin uransa lopettaneilla ratsuilla. Nämä ovat tosin olleet suomenhevosia, joiden suvuista on löytynyt sekalaisesti molemmissa käytössä olleita hevosia. Lämminverisillä on pitkän linjan juoksijasuvut ja tämä näkyy rakenteessa sekä liikkeissä.

Kun ratsujalostuksen tuotoksetkaan eivät aina yllä kilpaurallaan huippujen joukkoon (itse asiassa todella harva) niin on hölmöä olettaa että ravijalostuksen tuotos tekisi niin. Ravureista tulee usein hyviä ja luotettavia ratsuja, ovathan ne nähneet maailmaa jo nelivuotiaina aivan eri tavalla verrattuna ratsuvarsoihin. Mutta tuleeko niistä kilpahevosia, onkin sitten sattumien summa. Kilpahevoseksi varttumisessa ei riitä, että on hyvä luonne, pitää olla myös kapasiteettiä ja päätä - sekä oikea kuski.

No, vielä tämän tuhat riviä pitkän avautumisen loppuun haluan selventää asian, joka tuntuu olevan useille ihmisille epäselvä. Koulutustaso ilmoitetaan yleensä hevosen sen hetkisen kyvyn mukaan. Jos hevonen on kilpaillut vaativampia luokkia kuin millä tasolla se nykyisellään on, niin se kannattaa ilmoittaa. Kilpailuita on harjoitus-, seura-, alue-, kansallinen- ja kansainvälinen kilpailu. On varmaan sanomattakin selvää, että jos voitat harjoituskisojen helppo B luokan, aluekilpailuissa sinut saatettaisiin hylätä samalla suorituksella. Ja vain hyväksytyt (yli 50%) tulokset lasketaan. Eli vaikka olisit saanut kahdeksan 49% suoritusta vaativa B -radalta, se kertoo pelkästään siitä että et todellakaan ole sillä tasolla. Hevosen koulutustasoa ilmoittaessa, kannattaa mainita millä tasolla ja missä luokassa hevonen on kilpaillut hyväksytyin tuloksin ja mahdolliset sijoittumiset isommista kilpailuista.

Esimerkiksi näin:
Hevonen on kilpaillut aluetasolla helppo B:tä hyväksytysti, osaa A:n liikkeet.

Jos hevosella ei ole kilpailtu, ei se tarkoita että hevonen ei osaisi mitään. Silloin myyjän tulee kertoa rehellisesti, minkä tason liikkeet hevosella pystyy suorittamaan ja riittääkö sen kokoamisaste sille tasolle. Jokainen tuntipullakin menee pohkeenväistöä, mutta riittävätkö hevosen liikkeet ja kokoamisaste kilpailuihin, onkin täysin eri asia.

Ugh, olen puhunut :)

I'm never gonna be good enough for you

Emmin puhelimella :D

Tänään kirjoitan (vain hieman) aiheesta, joka on erittäin henkilökohtainen... liittyen vanhempiini. Olen nyt käymässä Oulussa, siis "kotikonnuillani". Suurin osa sukulaisistani asuu täällä, isäni mukaan lukien.

On ehkä aiheellista raottaa hieman taustoja tähän väliin. Olen siis yksinhuoltajaperheestä, jossa isäni oli tämä yksinhuoltaja. Suomessa se on harvinaista muttei tavatonta. Äitini on ollut ja varmaan nykyään yhä enemmän kykenemätön huolehtimaan yhdenkään lapsen asioista, saati itsestään. Olen nähnyt äitiäni kunnolla viimeksi 4-vuotiaana enkä muista hänestä juuri etunimeä enempää.

Isäni siis kasvatti minut parhaansa mukaan. Hänellä on ollut omat ongelmansa ja siihen päälle vielä vastuu alaikäisestä lapsesta. Kaikesta huolimatta vaikeistakin ajoista selvittiin. Isäni mahdollisti alkuun hevosharrastukseni ja siitä kuuluu iso kiitos hänelle. Olen saanut pikkutytön heppainnostuksesta työn ja elämäntavan. Se ei olisi ollut mahdollista, jos en olisi päässyt aivan pienestä pitäen tallille ja ratsastamaan. Vähistä rahoistaan isä maksoi minun ratsastustunnit siihen asti että pystyin lopulta kustantamaan ne itse.

Luin tänään erään minua paljon vanhemman konkarin tilapäivityksen ja se oli kuin suoraan minun suustani. Vaikka kotona asumisesta on kulunut vuosia, minun kohdallani siitä taitaa olla jo 7 vuotta aikaa, niin silti sitä öisin palaa aina lapsuudenkotiinsa samojen ongelmien ääreen. Ja joka kerta kun tulen tänne paikan päälle, ne ongelmat odottavat täällä täysin samanlaisina kuin 7 vuotta sitten, vielä vuosien aikana kertautuneena ja kasautuneena isoiksi möykyiksi. Edelleen, vaikka olen jo aikuinen, olen vanhempieni lapsi.

Tämmöistä avautumista tällä kertaa. Simple Plan on tehnyt aiheesta monelta osin osuvan biisin.