I'm never gonna be good enough for you

Emmin puhelimella :D

Tänään kirjoitan (vain hieman) aiheesta, joka on erittäin henkilökohtainen... liittyen vanhempiini. Olen nyt käymässä Oulussa, siis "kotikonnuillani". Suurin osa sukulaisistani asuu täällä, isäni mukaan lukien.

On ehkä aiheellista raottaa hieman taustoja tähän väliin. Olen siis yksinhuoltajaperheestä, jossa isäni oli tämä yksinhuoltaja. Suomessa se on harvinaista muttei tavatonta. Äitini on ollut ja varmaan nykyään yhä enemmän kykenemätön huolehtimaan yhdenkään lapsen asioista, saati itsestään. Olen nähnyt äitiäni kunnolla viimeksi 4-vuotiaana enkä muista hänestä juuri etunimeä enempää.

Isäni siis kasvatti minut parhaansa mukaan. Hänellä on ollut omat ongelmansa ja siihen päälle vielä vastuu alaikäisestä lapsesta. Kaikesta huolimatta vaikeistakin ajoista selvittiin. Isäni mahdollisti alkuun hevosharrastukseni ja siitä kuuluu iso kiitos hänelle. Olen saanut pikkutytön heppainnostuksesta työn ja elämäntavan. Se ei olisi ollut mahdollista, jos en olisi päässyt aivan pienestä pitäen tallille ja ratsastamaan. Vähistä rahoistaan isä maksoi minun ratsastustunnit siihen asti että pystyin lopulta kustantamaan ne itse.

Luin tänään erään minua paljon vanhemman konkarin tilapäivityksen ja se oli kuin suoraan minun suustani. Vaikka kotona asumisesta on kulunut vuosia, minun kohdallani siitä taitaa olla jo 7 vuotta aikaa, niin silti sitä öisin palaa aina lapsuudenkotiinsa samojen ongelmien ääreen. Ja joka kerta kun tulen tänne paikan päälle, ne ongelmat odottavat täällä täysin samanlaisina kuin 7 vuotta sitten, vielä vuosien aikana kertautuneena ja kasautuneena isoiksi möykyiksi. Edelleen, vaikka olen jo aikuinen, olen vanhempieni lapsi.

Tämmöistä avautumista tällä kertaa. Simple Plan on tehnyt aiheesta monelta osin osuvan biisin.